Onko erityisherkkyys muotivillitys? Entäs koulu?

Erityisherkkyys, eikös se ole joku ilmiö? Olen käsittänyt, että nykyään on muodissa olla erityisherkkä, huolimatta siitä tosiasiasta, että pieni osa väestöstä on ehkä aina ollut muita herkempi. Törmään kuitenkin päivittäin artikkeleihin, joissa ylistetään erityisherkkien ihmisten ominaisuuksia ja niistä tehdään suorastaan ihailtuja hyveitä. Sitten törmään artikkeleihin, joissa kirjoittaja ilmoittaa olevansa erityisherkkä. Varmasti moni onkin, mutta kukapa ei tahtoisi olla erityinen ihminen, jolla on erityisiä ominaisuuksia, vieläpä hyveitä?

 

Mikäli olen ymmärtänyt oikein, erityisherkkyys on osa ihmisen synnynnäistä persoonallisuutta, eikä erityisherkkä ihminen ei ole millään tapaa sairas, vaikka se käsittääkseni liittyykin hermoston “normaalista” poikkeavaan toimintaan.  Mikäli olen jälleen ymmärtänyt oikein, ei erityisherkkyyteen ole olemassa mitään virallista diagnoosia, vaan ihminen voi itse arvioida onko erityisherkkä, vai ei?

 

Kun tähän vielä lisää sen, että ainoastaan suhteellisen pieni osa väestöstä kuuluu tähän erityisiä hyveitä omaavaan ryhmään, niin mahdollinen keino huomion hakemiselle alkaa olla valmis. Täytyy vielä sanoa, että lukiessani noita artikkeleita erityisherkästä ihmisestä, mieleeni tulee ajatuksia. Ajatuksia siitä että yrittääkö kirjoittaja mahdollisesti saada aikaan jakoja ja tykkäyksiä. Usein kirjoittaja esittää erityisherkän ihmisen ominaispiirteet niin positiivisessa ja hyveellisessä muodossa, että ”normaalikin” lukija alkaa haluta mainittuja ominaisuuksia. Lukija saattaa jopa samaistua, tai tuntea suurta halua olla erityisherkkä.

 

Huomaathan että puhun eri asiasta kuin Sensorisen integraation häiriö, jolle on olemassa ihan oikea diagnoosi ja terapiamenetelmiä. Nämä tuntuvat kuitenkin menevän monella ihmisellä pikkuisen sekaisin, mutta niitä ei ainakaan minun mielestäni pidä sekoittaa toisiinsa. Kiinnostuneet voivat lukea tarkemmin:

Sensorisen integraation häiriö

Erityisherkkä ihminen

 

– Olet erityisherkkä.  Hahaha! Mitä selität?

 

En tuolloin tiennyt mitä erityisherkkyys tarkoittaa, mutta se kuulosti tyhmältä ja naurettavalta. Mieleeni piirtyi välittömästi kuva nenäliina kasan alle hautautuneesta itkevästä naisesta. Enhän minä edes osaa itkeä, ajattelin. Samassa tajusin, että eihän se ole edes totta. Ajatus kumpusi jostain menneisyydestä, jossa itkeminen oli heikkoutta, naurettavaa ja lapsellista. Toisen ihmisen näkeminen itkemässä sai minut joskus kiusaantuneeksi, hämmentyneeksi ja jopa pahoinvoivaksi. Erityisesti silloin jos itkun syynä oli pettymys.

 

Miksi sitten reagoin itkuun näin voimakkaan negatiivisesti? Minun mielestäni  syy voimakkaaseen reaktioon saattaa toki löytyä myös erityisherkkyydestä, mutta syy negatiiviseen reagointiin juontuu mielestäni lapsuuteeni saakka. Älkää käsittäkö väärin lapsuuteni on ollut tietyistä pulmista huolimatta onnellinen ja tulen hyvästä sekä rakastavasta perheestä.

 

Lapsena koin usein että minua ei oikein ymmärretty, mutta totuus on se etten itsekään ymmärtänyt. Varsinkin peruskoulussa vedin jos jonkinmoista roolia peittääkseni haavoittuvuuteni. Haavoittuvuudella tarkoitan sitä, että koin normaalit negatiiviset asiat erittäin voimakkaasti. Jouduin usein ala-asteella nieleskelemään itkua, ja koin usein tilanteet nöyryyttävinä. Pettymyksestä seuraavat tunteet korostuivat ylivoimaisella tavalla ja otin pettymyksistä aina itseeni.

 

Epäonnistumisen pelko ei ajanut minua täydellisyyteen. Päinvastoin, en muista lähes koskaan vapaaehtoisesti lukeneeni yhteenkään kokeeseen, sillä en kestänyt pettymystä. Pettymys tuntui täysin sietämättömältä ja nöyryyttävältä. Ensimmäinen muisto pettymyksestä minulla on muskarista. Täydellinen ylireagointi tyhjänpäiväiseen asiaan, mutta pettymys mikä pettymys. Kun puhun ylireagoinnista, en tarkoita ylilyöntiä, noh ehkä joskus…

 

Muistan isoäitini äidin. Minulla on yksi ainut muisto, jossa hän kävelee pihalla. Arvata saattaa, että se on negatiivinen ja liittyy jollakin tavalla pettymykseen. Kukaan ei nöyryyttänyt minua, sanonut minulle pahasti, tai edes käyttänyt negatiivisesti tulkittavaa äänensävyä. Kuuntelin mielenkiinnolla kuinka isoäitini ja hänen äitinsä keskustelivat. Halusin osallistua tuohon keskusteluun ja osallistuinkin. Kommentoin erästä asiaa josta minulla oli kokemus, mutta en tiennyt että tietoni olivat rajoittuneet. Onnistuin loistavasti ”nolaamaan” itseni kommentoimalla aihetta. Isoäitini vastaus kuitenkin paljasti minulle, että tietoni olivatkin rajoittuneet kyseisestä aiheesta, ja että olinkin ollut väärässä. Todella mitätön asia joka pitäisi ohittaa olan kohoituksella, mutta koin kyseisen tilanteen erittäin nöyryyttävänä pettymyksenä. Olin epäonnistunut.

 

Lisättäköön vielä, että olen aina tarkkaillut ihmisten kehonkieltä ja äänen sävyjä. Minulle oli jo lapsena erittäin tärkeää oman rentoutumiseni ja tilanteen luontevuuden kannalta, että ihmiset joiden kanssa toimin ovat kehon kieleltään hyväksyviä minua kohtaan. Jos havaitsin että minua arvostellaan, halveksitaan, tai ettei minusta pidetä, niin saatoin mennä aika lukkoon kyseisen ihmisen kanssa, varsinkin ala-asteella. Tästä seurasi monta ongelmatilannetta koulumaailmassa, niin opettajien kuin oppilaiden suhteen. Saatoin myös säikähtää suhteellisen pahasti, jos tuntematon aikuinen torui minua. Enkä puhu pelkästään koulusta.

 

Lapsuuteni muistot ovat täynnä edellä mainittujen muistojen kaltaisia ylireagointeja. Jälkikäteen katsottuna en osannut käsitellä epäonnistumista ja pettymystä toivotulla tavalla, mutta en myöskään saanut tukea näihin asioihin. Kaikesta huolimatta lapsuuteni ei ole ollut pelkkää vastoinkäymistä ja pettymystä. Olen pärjännyt leikeissä, peleissä, sosiaalisissa tilanteissa ja niin edelleen todella hyvin. Jo Ala-asteella määrittelin vahvuuksiini kuuluvan sosiaalisuuden.

 

13262550_10207995412797097_882884708_o

 

Vielä tänäänkin se kuinka sosiaalinen olen riippuu ympäristöstä ja ihmisistä. Osaan myös olla vetäytynyt ja hiljainen tarkkailija, jolloin pyrin välillä jopa tietoisesti tulkitsemaan ihmisiä heidän kehon kielestä. On myös erittäin hauskaa yrittää etsiä ristiriitoja ja suhtautumisia muiden ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, jos vietän pidemmän aikaa hiukan tuntemattomammassa seurassa. En todellakaan aina pääse perille kaikista ihmisistä, ja vetäytyessäni saatan vaikuttaa välillä etäiseltä jopa aralta. En myöskään ryhmässä ilman mitään tarkoituksenmukaista päämäärää välttämättä jaksa, tai viitsi hakeutua keskusteluun tuntemattoman ihmisen kanssa, ellei ihminen ensin suuntaa huomiotaan minuun. Riippuu ihmisestä.

 

Koulun alussa en pärjännyt muistaakseni matematiikassa, jonka seurauksena jouduin kertaamaan toisen luokan. Siitä seurasi tietysti epäonnistumisen ja pettymyksen lisäksi harhakuvitelma, että olen hiukan tyhmempi kuin muut. Miksi edes yrittää, kun ei kuitenkaan voi onnistua? Kuulostaa todella lapselliselta ja naurettavalta. Mutta kun taustalla on epäonnistumisen, pettymyksen ja nöyryytyksen pelko, jonka lisäksi luulet että olet muita tyhmempi, niin mitä muuta voi olettaa lapselta?  Jos opettaja ilmoitti, että ensi viikolla on äidinkielen koe… En lukenut, mutta ne harvat kerrat kun luin, niin en odottanut saavani hyvää numeroa. Näin en joutunut pettymään tai kokemaan nöyryytystä. Mitä voit oppia jos jo lähtökohtaisesti ajattelet, että et opi kuitenkaan?

 

On aika ilmeistä että tuollainen turhautuminen kouluun aiheuttaa häiriökäyttäytymistä ja asenneongelmia. Tässä vaiheessa olin jo päättänyt, että minä en itke. Lisäksi ajattelin että minua ei ainakaan kiusata koulussa, jos en muuten pärjää. Niinpä ajauduin jo ala-asteella joihinkin tappeluihin, ja jopa koulupoliisin juttusille. Tämä kaikki turha esitys ja mesoaminen juontui vain lukuisista eri tyyppisistä pelosta ja niihin liittyvistä epävarmuustekijöistä.

 

Ajatusmallini pettymyksestä ja epäonnistumisesta oli selvä. Vältä. Jos koet epäonnistuneesi, tai pettyneesi niin olet epäonnistunut. Jos näiden takia itkee, niin se on heikkoutta, koska et ole onnistunut valmistamaan itseäsi niitä varten. Niinpä pääsin tilanteeseen, jossa epäonnistuessani kykenin kohauttamaan olkapäitäni, sillä en enää toivonut yhtään mitään. Tai jos toivoin niin suojauduin pettymykseltä heittämällä koko jutun vitsiksi, ja/tai ajattelemalla että ei sillä ole todellisuudessa mitään väliä. Pärjään ilmankin.

 

En toivonut edes lahjaa 10v syntymäpäivänäni. Kun veljeni sai pyörän minun syntymäpäivänäni, niin kävin sen mahdollisuuden läpi heti kun näin pyörän, joten en pettynyt. En ainakaan tunnustanut. En ainakaan itkenyt. Kaikkein pahin tilanne olisi ollut, jos olisin innostunut uudesta pyörästä ja luullut sitä lahjaksi minulle, vaikka oli syntymäpäiväni. Kaiken järjen mukaan pyörä olisi ollut kaikkein todennäköisemmin minun, mutta jos olisin ollut väärässä niin olisin pettynyt ja kokenut itseni taas nöyryytetyksi. Ehkä saatoin esittää loukkaantunutta, sillä olinhan siihen oikeutettu, mutta kontrolli oli minulla. Kaikesta huolimatta näin tilanteessa jopa huumoria, ja onhan siitä porukoille tullut jonkin verran kuittailtua jälkeenpäin.

 

Nykyään mietin suhteellisen paljon lapsuuteni ylireagointeja, ja niistä seuranneita ongelmia elämässä ja yläaste ikäisenä. Olen pohtinut myös sitä kuinka muiden ihmisten tunteet vaikuttivat minuun silloin. Murrosikäisenäkin muiden itkut (kaikesta ulkokuoresta huolimatta) koskettivat jotain sisimmässäni. Koska olin päättänyt että itku on heikkoutta, niin suuri ärsytys oli se, että muiden ihmisten tunteet koskettivat minua tavalla jota yritin itse välttää. Onneksi näin ei ole enää.

 

Nykyään en yritä välttää tunteita. Pitkän ja pimeän talven jälkeen nautin kesästä erittäin paljon. Siksi saatan herkistyä pelkästä keväisestä nurmikosta, koska se tuoksuu hyvältä ja on niin vihreä sekä kaunis. Kesässä eräs parhaista asioista on se, kun tuuli tarttuu suureen koivuun ja koivun lehdet alkavat kahista äänekkäästi. Tuo ääni on yksi kesän paras ja se saa mielen rauhoittumaan, rentoutumaan ja jopa herkistymään. Saatan myös saada muutamia kyyneleitä silmäkulmiini lapsuuteni asuinalueella. Varsinkin tunnelmallisena, hiukan hämäränä loppukesäisenä yönä, jolloin taivas on kuitenkin vielä kirkas ja tuuli lempeän lämmin.

 

Ehkä olen erityisherkkä, ehkä jotain muuta. Ehkä meistä kaikista löytyy herkkä puoli. Myös meistä miehistä, vaikka olemmekin suomalaisia.

 

 

Ville Jordan

Ville Jordan

Olen 26-vuotias varkautelainen mies. Kirjoitan blogiini ajatuksia elämästä ja välillä pohdintoja joistain ajankohtaisista aiheista.
Ville Jordan

Kommentit

Kommenttia

2 thoughts on “Onko erityisherkkyys muotivillitys? Entäs koulu?

  1. Ihana kuva ❤
    Hyvä kirjoitus.

    Niin erityisherkkyys muotia!?
    Kiva jos tulee muotiin, luulen kuitenkin että aika moni erityis herkkä olisi mielellään ihan tavallinen tai ”normaali”.
    Mutta onpa mikä tahansa, aina on ainutlaatuinen ja merkityksellinen ihminen.

  2. Itse olen aika herkkä tunnepuolelta ja itse reagoin todella herkästi äänenpainoon. Riitoja vanhempien kanssa tullut vaikka ”ei tarkoittanut pahalla” mutta ole silti siitä loukkaantunut, enkä pidä siitä edelleenkään vanhemmat silti tekee sitä edelleen. Harmistun myös heti jos jokin asia ei onnistu ja sitten lopetan sen tyystin. Vähän samaa, miksi edes yrittää jos tietää että ei pärjää. Toisaalta, erityisherkkyyteen liittyy myös fyysistä herkkyyttä mitä en koe itselläni olevan. Yleisesti mitkään vaatteiden pesulaput ei kutita (poikkeuksia toki on) enkä vältä mitään tiettyä materiaalia kutiamisen pelossa.
    Kirjotin itsekkin aiheesta joskus postauksen (saatoin kyllä sen jälkeen poistaa sen todeten huonosti kirjotettuna) juuri tuota kuinka muotia se on ja aika monella ihmisellä on ainakin yksi erityisherkkyyden piirteistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

css.php
Read previous post:
Jumalako mielikuvitusta?

Minä ajattelen, että kaikki ihmisen tieto perustuu kokemukseen, siis aistihavantoihin. Kokemukset puolestaan vaativat tietynlaisten perusasioiden käsittämisen, kuten tila ja aika....

Close